Olen kuullut elämäni aikana, kuinka minun kaltaiseni ihmiset kuuluisi kivittää ja hakata hengiltä. Kuinka minun kaltaiseni on luonnonoikku. Tai kuinka minun kaltaiseni on iljettävä. Tämä minun kaltaiseni tarkoittaa seksuaalivähemmistöön kuuluvaa, joidenkin ihmisten määrittelemän naiseuden lokeron ulkopuolista, aivan tavallista naista.

Täysin tuntemattomat ihmiset ovat saaneet minut häpeämään itseäni, pelkäämään kodin ulkopuolella ja piiloutumaan maailmalta. Se on saanut minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi tästä yhteiskunnasta. Siitä yhteiskunnasta, johon kuulun, mutta johon jotkut eivät halua minun kuuluvan.

Patrickin tapaus muistutti minua jälleen kerran siitä, miten homofobinen tämä maailma yhä on. Samalla tunsin yhteenkuuluvuutta, miten kamalaa se onkin. En olekaan asian kanssa yksin, mutta nyt ei voi vaieta. Homofobia on universaali ja jatkuva ongelma, haitallinen ilmiö. Rakkaus, oikeus olla tällä planeetalla tai turvan tunne eivät ole mielipidekysymyksiä.

”Yhtä ainutlaatuista, kuin teoksesta välittyvä Patrickin periksiantamaton asenne, ovat kaikkien ihmisten arvokkaat elämät.”

Näillä saatesanoilla käynnistyi joukkorahoituskampanja, joka toimi osamahdollistajana Kipupiste-lyhytdokumenttielokuvamme toteuttamisessa. Taiteellisena lopputyönämme toteutettu elokuva kertoo kivuliaan hetken entisen seurakuntayhteisön johtajan Patrick Tiaisen elämästä. Tiainen oli puhumassa Tallinnan Baltic Priden yhteydessä järjestetyssä tilaisuudessa, jossa tuntematon mieshenkilö hyökkäsi hänen kimppuunsa jättäen elinikäiset jäljet.

Halusin lopputyössäni käsitellä aihetta, joka vaikuttaa minuun, koskettaa juuri minun elämääni ja tuntuu minussa. Ei sillä, etteikö monenlaiset aiheet tuntuisi tunneviestinnän äärellä, mutta Tiaisen kokemus pysäytti maailmani hetkeksi. Olisiko tämä väkivaltainen uskonnon taakse verhoiltu viharikos voinut käydä minulle?

Käytännössä kyllä olisi, mutta tilanne tämän katalan “sankariteon” takana on paljon monimutkaisempi. Olen saanut osakseni homofobista huutelua, pilkkaa, uhkailua sekä erilaista väkivaltaa. Esimerkiksi kerran olemassaoloni minunkaltaisena naisena suututti erään mieskolmikon Tampereen yössä niin pahasti, että he kokivat oikeudekseen hyökätä porukkamme kimppuun. Ensin he yrittivät provosoida haukkumalla ulkonäköäni, nauramalla silmälaseilleni sekä pilkkaamalla ääntäni. Kun mikään näistä ei toiminut, he päättivät nostaa nyrkit pystyyn. Näinhän jokainen itseään kunnioittava aikuinen ihminen tekisi, eikö? Pitihän tämä homo saada oikaistua.

Onneksemme uhoa uhkuvien miesten voima jäi pieneksi kymmenen ihmisen puolustautuessa, mutta tilanne oli pelottava ja sisäinen verenvuotoni ulkoisia vaurioita suurempi. Taas pelkoni tuntemattomia ihmisiä kohtaan kasvoi. Eniten kuitenkin koin mielipahaa ja hämmennystä paikalle saapuneen poliisimiehen kommentista: “kannattaa vähän miettiä missä liikkuu tuon näköisenä, kaikki eivät ymmärrä”.

Katsoin itseäni peilistä ja mietin, että minkä näköisenä poliisi minut oikein näki? Mielestäni näytin vain minulta, yhdeltä naiselta muiden ihmisten joukossa. Minulla oli päälläni farkut ja neule. Sääli, että poliisi provosoitui homon auttamisesta. Poliisi, johon pitäisi pystyä luottamaan ja jolta pitäisi saada hädän hetkellä turvaa eikä vihaa.

Olisi täysin virheellistä arvioida Tiaisenkaan juttua yksittäistapauksena. Hyökkäys oli suunniteltu, harkittu ja tarkoituksenmukainen hiljentämisyritys. Viha kohdistui Tiaisen lisäksi muihin seksuaalivähemmistöjen edustajiin, seurakuntayhteisöihin, uskonnonvapauteen sekä ihmisiin. Jos yhtä laajan ja haitallisen ilmiön esimerkkitapausta katsotaan vain yksittäistapauksena, sulkee se silmänsä mittavalta vihalta ja homofobialta.

Minun kaltaiseni, ohjaaja-käsikirjoittaja Jessica Koskiranta